”Pientä” lisähaastetta tähän urakkaan tuo krooninen univaje. (Ihan kuin tässä ei haastetta olisi muutenkin tarpeeksi.) Parikuinen tyttäreni kun ei arvosta pitkäkestoisia unia yhtään niin kuin minä, vaan hän ottaa unessa pikkupätkissä.
Aamut ovat usein hyvin tahmeita. ”Aamut” – usein menee iltapäivän puolelle, ennen kuin tunnen olevani oikeasti hereillä. Aamut ja aamupäivät menevät liian usein sohvalla istuen vauva sylissä, pilkkien ja harmitellen sitä, kuinka en saa mitään aikaiseksi. Poikkeuksiakin on. Miten autuaita ovat ne päivät, kun kellon vasta lähestyessä kymmentä, olen normaalien vaipan vaihtojen, imetysten ja jokeltelevalle tyttärelleni juttelujen lisäksi jo pessyt pyykkiä, siivonnut keittiön, imuroinut vauva kainalossa ja vaihtanut lakanat.
Tänään ei ollut tuollainen aamu. Puoliltapäivin sänky oli vielä yöasussaan ja niin olin minäkin. Tukka hapsottaen istuin sohvalla tyttö sylissä, katselin tv:stä jotain mitä en enää muista ja mietin, kuinka ikinä jaksan läpi tämän päivän. Järjetön väsymys pakotti jokaisessa sollussani. Raajat tuntuivat niin raskailta, että pissahädän tullessa mieluummin pidättelin, kuin nousin vessaan. Niin olotilan kuin ruumiinrakenteen puolesta oli helppo samaistua tähän kuvaan:
Koko aamun ja aamupäivän suunnittelin silti lähteväni lenkille. Suunnittelin sitä vielä iltapäivän puolellakin. Jossain vaiheessa ajattelin, että ei se mitään, vaikken tänään menisikään… Söin pari ylimääräistä palaa näkkileipää ja pistin margariinia päälle. Kirjasin ne kalorilaskuriin ja kirosin. Että kun vastustaa!
Pikkuhiljaa iltapäivän edetessä aloin heräämään tähän päivään. Nostin leveän ahterini sohvalta muutoinkin kuin vaippaa vaihtaakseni: laitoin tytön koliikkikeinuunsa istumaan ja tein pikasiivouksen, tyhjensin tiskikoneen sekä valmistelin päivän ruuan samalla tytölle koko ajan höpöttäen, jottei hän kyllästy. Kun sain ruuan uuniin, pakkasin tytön rattaisiin, nappasin mukaan aurinkolasit, vesipullon ja musiikkisoittimen, ja sain kuin sainkin itseni ovesta pihalle. Sanoin itselleni, että rauhallinen parinkymmenen minuutin lenkki riittää – se on parempi kuin ei mitään.
Tarvottuani pätkän matkaa pyörittelin mielessäni eri reittivaihtoehtoja ja päätin mennä pikkuisen pidemmän reitin, kuin mitä olin suunnitellut. Pikkuhiljaa jalka alkoi nousemaan paremmin ja puuskutin päättäväisesti eteenpäin. Lopputuloksena oli 40 minuutin reipastahtinen lenkki ja hyvä fiilis siitä, että en luovuttanut, vaikka aluksi mieli teki.
Univaje on sieltä ja syvältä. Se vaikeuttaa kaikkea. Yritän kiertää kaukaa kaikki ne artikkelit siitä, kuinka liian vähä uni altistaalihomiselle ja jatkuvasta väsymyksestä huolimatta painaa eteenpäin kuin Duracell-pupu, jolta on patterit vähissä. Toisinaan meno on venyvää, toisinaan taas askeleessa on hyvä tempo. Tärkeintä on kai se, että kaikenlaisista päivistä selviää lopulta syömättä kokonaista kermakakkua 😉 Joskus on ihan ok ottaa vähän rennommin (ja olla sättimättä itseään siitä).
Mielenkiinnolla odotan millainen aamu huomenna on: vähemmistön edustaja pirteä aamu vai jyrääkö taas enemmistö, ja pudottaudun aamulla sängystä polvilleni ja lähden kontaten eteenpäin. Oli miten oli, koitan muistaa kaksi asiaa:
1. Minä pystyn.
2. Ihan aina ei tarvitse pystyä.