Päiviä on erilaisia. On jeejeepäiviä, hmph-päiviä, keskivertopäiviä ja vaikka mitä muita. ja sitten on paskapäiviä. Torstai oli paskapäivä.
Se alkoi heti puolen yön jälkeen, juuri kun keskiviikko oli vaihtunut torstaiksi ja minä olin saanut tyttäreni vihdoinkin jäämään omaan sänkyynsä nukkumaan. Innoissani avasin Elloksen pussin, joka sisälsi tilaamiani vaatteita. Riekaleisten rintaliivien tilalle piti saada uudet ja niitä tilatessani kolusin läpi myös alennusmyynnin, josta löysin kerrankin kivan värisiä, ihania vaatteita minun koossani! Olen suurimmillanikin (n.133kg) käyttänyt kokoja 52 ja 54. Nyt, kun painoa on jo pudonnut noista lukemista ja painan reilut 117kg, ajattelin, että saan hylätä koon 54 ja siirtyä kokoon 50/52. Olin tilannut kaikki vaatteet koossa 52, paitsi kovasti kaipaamani syyssäihin sopivan ulkoilutakin koossa 54, koska koko 52 oli loppu. Nyt pääsisin vetämään nämä löytöni päälleni ja ihailemaan itseäni peilistä.
Ja sitten se iski. Paskapäivä.
Kaikkein eniten olin odottanut kaksia housuja, niin sanottuja tregginssejä. Olin löytänyt ihanat kirkkaan pinkit ja raikkaat tumman turkoosit treggins-housut ja kävinkin heti ensimmäisenä niihin käsiksi. Huokaisin ihastuksesta kun näin housujen värit ”livenä” – näyttivät vielä paremmilta kuin netin kuvissa. Myös malli näytti sopivalta, koska en pidä leveistä lahkeista. Mieleni piristyi heti, kun ajattelinkin pukeutuvani syksyn harmaassa iän ikuisen mustan sijasta pinkkiin ja tummaan turkoosiin. Mietin, miten hyvältä housut näyttäisivätkään yhdistettynä mustaan toppiin. Valitsin ensimmäiseksi turkoosit housut ja aloin kiskomaan niitä päälleni. Ähkäisin ällistyksestä, kun housut tuntuivat kinnaavan jo pohkeiden kohdalla. Yläreisien kohdalla ne tekivät stopin. Epäuskoisena kiskoin housuja alaspäin ja tarkistin kokolapun: 52. Koitin kiskoa housuja ylös uudelleen. Mutta ei. Ne eivät mahtuneet minulle edes ylös asti, en saanut niitä lantioni yli – hitto, en saanut niitä edes lantioni alapuolelle, ne juuttuivat jo reisiin! Olin suunnattoman pettynyt ja mietin, että onneksi mieheni oli yövuorossa töissä, koska olisin kuollut häpeästä, jos olisin kenenkään muun nähden alkanut innoissani sovittaa housuja, jotka sitten juuttuvatkin jo jalkoihin!
Pinkit housut olivat eri valmistajan, joten toivoin niiden mallin olevan lähempänä sitä kokoa 52 (koska sen kokoisiin vaatteisiin olen yleensä mahtunut). Aloin kiskoa pinkkejä housuja jalkaani ja tiesin jo pohkeiden kohdalla, että ei tule mitään. Hirveällä punkeamisella sain nämä housut jopa lantioni ohi ja ylös asti. Ne olivat niin kireät, etten olisi voinut istua ja housujen vyötärön yläpuolelle puristui iso makkara. Näytin kamalalta. Näin myös, että jos housut olisivat olleet sopivan kokoiset, ne olisivat olleet juuri sellaiset, mistä pidän. Olin niin pettynyt, että olisin voinut itkeä.
Nielin pettymykseni ja siirryin kokeilemaan takkia. Se oli kokoa 54, joten se nyt ainakin sopisi! No, menihän se päälle ja vetoketjukin juuuuri ja juuri kiinni. Liian pieni. En voinut uskoa sitä.
Lopulta niin kovasti odottamastani vaatepaketista sopivia olivat yhdet rintaliivit, alushousut, collegehousut ja muodoton neulepaita, josta en yhtään pidä. Tunsin itseni norsuksi. Tai virtahevoksi. Isoksi ja kömpelöksi. Tuomituksi käyttämään telttamaisia mummokuosisia kaapuja. Kyyneleitä niellen menin nukkumaan.
Aamulla paskapäivä jatkui. Käyn vaa´alla kahdesti viikossa. ”Virallinen” punnituspäivä on lauantain, mutta viikon puolivälin tienoilla käyn kurkkaamassa tilannetta. Nyt en ollut keskiviikkona muistanut käydä, joten hyppäsin nyt vaa´alle: se näytti 600g ENEMMÄN kuin viime lauantaina. En ole fuskannut, olen syönyt fiksusti ja merkannut kaiken kalorilaskuriin, olen liikkunut (kävellen ja kahvakuulaillen), olen juonut paljon vettä, olen kiltisti syönyt vihannekseni silloinkin, kun ne ovat maistuneet puulta. astuin pois vaa´alta ja uudestaan sen päälle. Sama tulos. Tiedän, että painossa voi esiintyä pieniä heittelyitä, mutta tämä oli vain niin kertakaikkisen masentavaa.
Pahoilla mielin koitin jatkaa päivääni. Päivän ohjelmassa oli siirtyminen kakkoskotiimme, joten pakkasin vauvan autoon ja lähdimme matkaan. Autolla ajaessani monet ikävät vanhat asiat nousivat mieleeni toistuvasti, vaikka koitin niitä työntää pois. Kävin kahden tunnin ajomatkan aikana läpi monta vanhaa kipeää muistoa, itkeä tirautinkin. Lounasaikaan se sitten tapahtui. Ensimmäinen sortuminen. Hetkellisesti heitin pyyhkeen kehään pettymyksessäni piehtaroiden ja lappasin suuhuni pastaa, jäätelöä, keksejä ja muutaman karkin. Jo syödessäni näitä mässyherkkuja mietin, että en voi antaa periksi. En voi lopettaa. Että mässään nyt minkä mässään ja sitten on pakko jatkaa terveellisellä linjalla. V*tutti jo valmiiksi, mutta mässäsin silti. Päässäni risteili kaksi ajatusta poukkoillen ja toisiinsa törmäillen: ”mä en ikinä onnistu, mä oon ikuisesti näin iso” ja ”mähän pystyn tähän, mä jumankauta teen tämän!”
Mielialani pysyi matalalla oikeastaan koko päivän. Raju vesisade esti lenkkihaaveet ja istuin vauva sylissä sohvalla katsellen Sinkkuelämää ja miettien miksi hitossa mulla ei voi olla tuollainen kroppa… Kun sade taukosi, päätin koittaa tehdä edes pienen lenkin. Pääsin parin korttelin päähän, kun kaksi arviolta 16-18 -vuotiasta teinityttöä tulivat minua vastaan. Näin jo kaukaa kuinka he katsoivat minua ja tirskuivat keskenään. Kun he olivat kohdallani he suurieleisesti katsoivat minua päästä varpaisiin ja purskahtivat nauramaan, heti minut ohitettuaan toinen tuhahti naurun seasta ”hyii” ja toinen totesi ”läski”. Käännyin katsomaan heitä: he olivat myös kääntyneet katsomaan minua ja jatkoivat tirskumistaan. Monessa tilanteessa olen sanavalmis ihminen, mutta nämä tilanteet ovat aina sellaisia, joissa menen täysin mykäksi. En saa sanottua mitään ja toivon vain, että maa nielaisisi minut, koska olisin mieluummin missä vain muualla, kuin juuri tuossa tilanteessa. Aikuinen, 36-vuotias nainen menee sanattomaksi ja tuntee itsensä täysin vähäpätöiseksi, huonoksi, rumaksi ihmisen irvikuvaksi kahden teinitytön edessä. Käännyin ja palasin kakkoskotiimme. En pystynyt pidättelemään itkua. Vaikka järjellä tiedän, että tytöt tässä noloja olivat ja he saisivat hävetä käytöstään, jos osaisivat, silti se olinkin minä, joka häpesin. Häpesin niin hirveästi. En saanut kerrottua tapauksesta miehelleni. En saanut oikeastaan puhuttua yhtään mitään. Illalla ajelimme yhdessä takaisin toiseen kotiimme ja mieheni kehui ulkonäköäni. Yritin imeä kehut itseeni ja nauttia niistä täysin siemauksin. Takaraivossa silti kaikui ”hyii…läski!”
Illalla vedin kilarit kun vauva ei antanut minulle yhtään omaa aikaa ja muut perheenjäsenet eivät laittaneet tiskejään koneeseen. Sitten huomasin puhelimeni sammuneen, eikä se enää käynnistynyt, ei vaikka mitä yritin. Hajonnut kai jotenkin itsekseen. ”Täydellinen päätös täydelliselle päivälle!” tuhahdin, enkä jaksanut enää edes menettää hermojani.
Toivottavasti seuraava paskapäivä ei tule ihan pian. Tämä riittää vähäksi aikaa.